Shit happens!

Rapatessa roiskuu, on sanonta joka on hyvin kuvaava tähän seuraavaan kirjoitukseeni. Minun tulee hamuttua kokoajan itselleni mielenkiintoista tekemistä. Sehän voi  olla ihan mitä vaan, fiiliksen mukaan. Positiivisuuden ja innokkuuden lisäksi olen saanut periksiantamattoman sisukkuuden, sitä mennään läpi vaikka harmaan kiven, jos niin oon päättänyt. Kuinka moni tunnistaa itsensä samanlaiseksi?

Tässäpä kerrottuna yksi projekti jokunen vuosi taaksepäin, joka putkahti mieleeni selatessani kännykästä kuvia. Olin silloin vielä ansiotöissä vieraalla ja minulla oli alkamassa parin viikon kesäloma. Hyvät ilmat oli tilattu sille viikolle, aurinkoa oli luvattu koko ajalle, vaikka kyse olikin Suomen kesästä. Mieleeni välähti loistava idea, että maalaampa meidän talon heti loman alkajaisiksi. Siis ihan pikku juttu niillä fiiliksillä. Siltä seisomalta ajoin paikalliseen remonttikauppaan, ostin talomaalia, hain tikkaat varastosta ja aloin maalata. Eikös kuulostakin tämä minun elämä tosi helpolta. Isännälle soittelin sitten töihin, et arvaas mitä teen, maalaan taloa! Jee!

 Tiedostin sen, ettei taloa nyt yhdessä päivässä maalata, mutta sitten kun homma on tehty loma on ansaittu. Bikinit päälle, musat kaakkoon,  ja taloon uutta punasta. Paarmat oli ainoa huono puoli siinä kauneimmassa kesäkelissä, vaan eivät nekään haitanneet. Arvaat varmaan, olin tosi innoissani. Osasin tarpeen tullen pitää juomataukoja ja jätskilläkin tuli herkuteltua. Tässä alla kuva todistusaineistona.

Ensimmäisen päivän tavoite tuli saavutettua pikkutunneilla ja uni maistui. Seuraavana päivänä homma jatkui samalla innolla ja mikä sen mukavampaa, kun näkee oman kättensä työn. Viimeistä seinää maalatessani sain omat porukatkin iltapäivällä innostumaan hommaan mukaan, kun tulivat kotio ja siellä olikin useampi pensseli sutimassa maalia pintaan ja homma alkoi olla paria tikapuunsiirtoa vaille valmis.

Meillä on sellainen korkea maalaistalon tapainen omakotitalo, jonka eteen ollaan tehty luonnonkivilaatoista pieni terassialue ja sen talon seinämä oli vuorossa. Kiipeillessäni jatketuilla tikapuilla pienen sangon kanssa, siinä oli taiteilemista löytää tasapaino ja hyvä asento tikkaitten yläpäässä, ennekuin pääsi sutimaan pensselillä ylhäältä alas. Mainittakoon vielä tähän, että kärsin korkeanpaikankammosta, joka on näin vanhemmiten alkanut voimistua. Siinä oli siis minulle sopivasti haastetta joka kerta, kun kiipesin ylös.

Sitten sattui se, mistä olin vaan kuullut juttuja, tikkaat lipes luonnonkivilaattoja pitkin, minä vauhdilla niiden mukana ja perässä se pieni maalisanko, joka oli puoliksi täynnä. Seuraava muistikuva olikin, kun makasin maassa, tukka oli kun Cruella De Vilillä lasten piirrossarjassa 101 Dalmatialaista, paitsi että minun tukasta toinen puoli punainen. Jalka oli ihan ruvella ja sinipunainen, sattui ihan vietävästi. Olihan siinä ainekset suurempaankin onnettomuuteen, mutta onneksi se olin kuitenkin vain minä, ajattelin.

Voit arvata kuinka tätä Cruellaa sapetti, olin niin loppusuoralla projektia, jalka oli tosiaan ruvella ja vielä joku siinä tilanteessa kehtas multa kysyä, että eikös maalausurakka olis tällen päivää ohi? No ei todellakaan. Olin hyvin kiukkunen äkäpussi siinä vaiheessa, enkä sanoja säästellyt.

Siivosin haavat, mielessäni nuolin niitä, tais siinä useampi kyynelkin vierähtää. Säikähdyksestä selvittyäni tajusin, ettei lääkäriin tarvitse lähteä, kun luita ei tunnu olevan poikki. Tosin enhän siinä olisi edes kerennytkään, kun päivä oli jo aika pitkällä ja se työ niin pientä panostusta vaille valmis. Homma tuli tehtyä hampaat irvessä loppuun saakka, hyvin rauhallisesti ja varovasti. :) Kuvia kärsineistä koivista en viitsinyt tänne laittaa, mutta uutta maalattua pintaa takapihan suunnnasta alla olevassa.

Loppuloman todellakin lepäsin.

Vaikka sattukin pieni haaveri, lomani oli loistava - maalausurakka tuli tehtyä muutamassa päivässä ja lepäiltyäkin tuli sekä perhesopu säilyi Cruellan vierailusta huolimatta. Tikkaita en ole tarvinnut sen jälkeen, ne eivät jostain syystä enää houkuttele. Nykyään tämä toki saa minut nauramaan, tekevälle sattuu.

Että tämmöinen tarina tällä kertaa, keikkukaa varovasti tikkailla ja/tai käyttäkää mieluummin asianmukaisia varusteita! :D

Halauksin,
Maritza

Nauti hetkestä ja hymyile!

Hei ja terveiset Pohjanmaalta!

Eilen ollessani aamulenkillä kahden karvakorvani kanssa ennen työpäivääni, huomasin hymyileväni itsekseen. Mikä nyt on, ajattelin. Enhän edes miettinyt mitään ainakaan tietoisesti ja ilma oli kauhea - kylmä, tuulinen ja lumi pöllysi vasten kasvojani. Silti hymyilin ja nautin hetkestä, sydämeni oli pähkinöissä, niinkun ruukaan sanoa. Koirat temmelsivät innoissaan edelläni leveällä nevatiellä ja pyörivät välillä lumihangessa, sain seurata niiden iloa ja riemua. Hyvä olo vaan levisi koko kroppaan, nautin olosta ja heräsin siihen tunteeseen, kun hymy nousi kasvoilleni. Eläminen on mukavaa, ainutlaatuista.

Wayne Dyer on sanonut: "En voi aina hallita sitä, mitä tapahtuu ulkopuolella. Mutta voin aina hallita sitä, mitä tapahtuu sisälläni." Olen niin samaa mieltä, asenne ratkaisee ja fiiliksen mukaan, kaikki tunteet ovat sallittuja. Elämän eri värisävyt ovat väistämättä kaikilla käsiteltävänä, mutta se on mielestäni totta, kuinka niitä käsittelet ja otat vastaan. Lannistutko vastoinkäymisistä vai näätkö ne uutena mahdollisuutena? Jos ovi paiskataan edestäsi kiinni, jäätkö itkemään sen taakse vai kokeeletko toista ovea. Heitätkö hanskat tiskiin vai muutatko suunnitelmiesi suuntaa?  Mikä vie sinua eteenpäin?

Eittämättä tulee mieleen aika vuosia sitten, kun sain irtisanomislapun työmalla eteeni tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Elämäni romahti, kävin kaikki tunneskaalat läpi ja kyynelkanavat tuottivat suuren myrskyn niin, että näkökykyni heikkeni. Syytin aluksi itseäni, sitten työnantajaani, etsin syytä ja syyllistä ja kysyin, miksi juuri minä? Useamman itkupotkuraivarin jälkeen tajusin, että tilanne on vaan siedettävä. Ketään ei tarvitse syyllistää ja että kaikilla tapahtuneella tulee olemaan merkitys ja edessä on uusi mahdollisuus. Uusi mahdollisuus tehdä jotain uutta ja itselle tärkeää. Niinhän siinä sitten kävikin, ehdin kotona olemaan muutaman viikon, kun olin taas ansiotöissä ja ihan erilaisessa ympäristössä.   Enyway.. Tärkeää on uskoa itseensä ja siihen mitä tekee, eikä jäädä rypemään negatiivisten tunteiden valtaan. Itse ajatuksillasi määrittelet onnesi, teit sitä sitten tietoisesti tai tiedostamatta - asenne ratkaisee.

"Luot omat ajatuksesi, ajatuksesi luovat aikomuksesi ja aikomuksesi luovat todellisuutesi." -Wayne Dyer. Tämä lainaus oli pakko ottaa vielä mukaan. Näin se mielestäni menee. Elämäsi ja tekemisesi suunta määräytyy valintojesi perusteella. Minulle yrittäjyys on tullut vasta aikuisiällä, irtisanouduin vakituisesta työstä, kun en pystynyt antamaan itsestäni työlle sitä, mitä olisin halunnut. En ole katunut sitä ratkaisua päivääkään. Lyödessäni silloin oven takana kiinni, eteeni aukesi uusi ovi puhelinsoiton mudossa, kun kävelin autolle ja sillä tiellä ollaan. Elämä on ihmeitä täynnä, ne täytyy vaan huomata.

Kulje avoimin mielin, nauti hetkestä ja hymyile, kun siltä tuntuu. Siitä tulee itselle hyvä mieli ja mikä parasta, se tarttuu. <3

Halauksin,
Maritza